Gruppanförande i interpellationsdebatten om inkomstklyftorna och beskattningen

SVENSKA RIKSDAGSGRUPPEN
Håkan Nordman
8.2.2011

Värderade talman,
Med drygt två månader till riksdagsval är det väntat att oppositionen griper till sitt kraftigaste vapen mot regeringen, en interpellation. Det är oppositionens rätt och plikt att ifrågasätta regeringens politik. Så fungerar den parlamentariska demokratin.

Bara temat för interpellationen förvånar. Regeringen kan i sitt svar påvisa att de i och för sig alltjämt alltför stora inkomstklyftorna ingalunda har ökat under regeringarna Vanhanen II:s och Kiviniemis tid, utan tvärtom har minskat något. En central orsak till detta är lågkonjunkturen i den globala finanskrisens kölvatten, som har minskat höginkomsttagarnas inkomster mer än andras.

Men också regeringens aktiva åtgärder har varit ägnade att minska inkomstskillnaderna: skattepolitiken har gynnat låginkomsttagarna, inte minst genom att grundavdraget har höjts kraftigt, sociala förmåner har indexbundits, studiestödet har höjts och snart träder den så kallade garantipensionen i kraft.

Att det inte enbart handlar om lågkonjunkturens effekter bevisas inte minst av att inkomstskillnaderna för första gången på flera år minskade redan 2008, då ekonomin alltjämt var stadd i tillväxt. Statistik ljuger, i motsats till vad det populära talesättet hävdar, inte.

Om man ser längre tillbaka än till den nuvarande och närmast föregående regeringens tid, har inkomstskillnaderna i Finland däremot ökat. Men det skedde alltså under de år då interpellationens initiativtagare socialdemokraterna delade regeringsansvar.

Interpellanterna har skenat iväg utan att ta reda på fakta i målet, och försöker bara utnyttja det värdefulla interpellationsinstrumentet som ett politiskt självändamål.

Att denna regeringsbas varit mer social i sin politik än tidigare regeringar måtte gräma socialdemokraterna och vänsterförbundet. Att erkänna fakta är som känt grunden för all visdom.

Värderade talman,
Oppositionen har däremot rätt i sin beskrivning av beskattningens uppgift: att samla in tillräckligt med pengar för att kunna upprätthålla ett nordiskt välfärdssamhälle. Att det ska ske effektivt och rättvist och grunda sig på skattebetalningsförmåga är likaså riktigt. Vad effektiviteten beträffar lämnar den svarta ekonomin, som riksdagen debatterade senast i förra veckan, alltjämt en del övrigt att önska.

Oppositionens beskrivning av beskattningens uppgifter är ändå inte uttömmande. Beskattningen har nämligen också andra uppgifter. Den ska också sporra till arbetsinsatser, den ska främja ekonomisk tillväxt och sysselsättningen. Bara den vägen tryggas välfärdssamhället och bekämpas fattigdomen på sikt.

En beskattning som tvärtom bestraffar arbetsinsatser, dämpar den ekonomiska tillväxten, försvårar företagsamheten och motarbetar sysselsättningen är inget att ha, hur rättvis och effektiv den än kunde tänkas vara. Den biter sig själv i svansen.

Det finns goda, konkreta exempel från senare år på att en lindrigare beskattning faktiskt kan ge högre, ingalunda lägre intäkter. Ett exempel ar beskattningen av begagnade fordon som importeras från utlandet. Då den sänktes ökade statens intäkter, eftersom sänkningen satte fart på handeln. Ett annat exempel är skatteavdraget för hushållsnära tjänster. Då det infördes började det redan efter bara två år ge en pluseffekt. Hushållsavdraget rensade i användningen av svart arbetskraft i städ- och reparationsbranscherna, vilket ökade statens skatteintäkter.

Enligt bakgrundsmaterialet till Hetemäki-arbetsgruppens betänkande leder också en sänkning av de högsta marginalskatterna till ökade intäkter för staten.

Det är alltså inte alltid så enkelt, bästa opposition, att bara en strängare beskattning ger högre skatteintäkter, Det gäller att se också dynamiken i skatternas ekonomiskpolitiska funktion.

Värderade talman,
Det är alltså lätt för regeringen att avvisa interpellationen som sådan. Däremot lyfter oppositionen fram viktiga frågeställningar med tanke på nästa regeringsperiod. Först och främst är det riktigt att vi alltjämt har inkomstklyftor i vårt land, och att de är för stora. Alltför många är fattiga. Det bör ingen förneka.

En annan frågeställning är relationen mellan inkomst- och kapitalskatten. Inför valet i april har de flesta ansvarstagande partierna redan förordat en sådan höjning av kapitalskatten som skulle minska skillnaden till den strängare inkomstbeskattningen. I det avseendet slår oppositionen alltså in öppna dörrar.

En annan angelägen fråga är hur höjningarna av de indirekta skatterna ska göras. Miljö- och klimatpolitiken tvingar oss att skärpa energibeskattningen, för att sporra till energisparande och effektivitet. Då det sker måste effekterna för olika inkomstgruppers del noga utredas, och negativa effekter på inkomstskillnaderna vid behov åtgärdas. Låginkomsttagarna får inte drabbas oskäligt.

Det samma gäller mervärdesskatten. Regeringen har kraftigt sänkt momsen på livsmedel, vilket gynnade dem som använder en större andel av sina inkomster till livets nödtorft. Inför nästa valperiod vet vi att staten måste öka sina skatteintäkter för att täcka budgetunderskottet och avkorta statsskulden. Effektivast då det gäller att samla in stora skattesummor vore att höja momsen. Varje procentenhet ger cirka 600 miljoner i skatteintäkter.

Men frågan är hur mycket och hur mervärdesskatten kan höjas utan att det får negativa effekter på inkomstfördelningen. Det kan även hända att en momshöjning dämpar konsumtionen av vissa varor och tjänster så att den positiva effekten på skatteintäkterna inte blir så stor som beräknat. Balansgången är svår, men nästa regering måste i budgetbalansens namn hitta en utväg. Låginkomsttagarna måste kompenseras om – då – momsen höjs. En metod kunde vara att ytterligare höja grundavdraget.

Värderade talman,
Ytterligare ett problem är att kommunalskatterna har höjts i många kommuner. Den skatten är som känt inte progressiv, utan proportionell, vilket jämfört med den statliga inkomstskatten drabbar låg- och medelinkomsttagarna. Grundavdraget har visserligen kraftigt höjts under denna regerings tid, vilket har stärkt det progressiva element som trots allt finns i kommunalbeskattningen, men ändå finns det en gräns för hur mycket kommunalskatten kan höjas utan att det ökar inkomstklyftorna.

I sista hand handlar det om arbetsfördelningen mellan stat och kommuner: vilka uppgifter kan kommunerna sköta, utan att behöva ta ut orimliga skatter som särskilt drabbar vanliga medelinkomsttagare? Om en större andel av eller rentav hela samfundsskatten tillfaller staten, faller ett viktigt incitament bort för kommunerna att främja företagsamhet och den vägen sysselsättningen, vilket drabbar alla.

I interpellationen anklagas regeringen för att gå ”med raketfart mot plattskatt”. Här bör vi se upp med att vara slarvig med terminologin. Med begreppet ”plattskatt” avses ju att inkomstskatten är proportionell, vilket den är i vissa länder. Det är en modell som varken Svenska riksdagsgruppen eller veterligen någon annan riksdagsgrupp förordar för Finland. En grundsten i välfärdssamhället är att den som har en större skattebetalarförmåga också betalar mera skatt, även i proportion till sina inkomster. Ingen vill ha plattskatt i Finland.

Vi bör se upp med den sammanlagda effekten av den statliga inkomstskatten, kapitalskatten, kommunalskatten och alla de indirekta skatterna och acciserna inte blir sådan att vi går mot en ”plattare” helhetsbeskattning. Det är en allvarlig diskussion som måste föras inte minst nu inför valet.

I den andra vågskålen i den diskussionen finns som nämnts dels de krav miljö- och klimatpolitiken ställer, dels statens behov av större skatteintäkter under nästa valperiod. Ekvationens svårighetsgrad närmar sig den som handlar om cirkelns kvadratur, men också sådana problem är som känt i politiken till för att lösas. De kan bäst lösas i samförstånd, utan beskyllningar som saknar verklighetsgrund.

Inom EU behövs en sådan koordinering av skattepolitiken som förhindrar illojal konkurrens och social dumpning.

Värderade talman,
Välfärdsstaten Finland är inte färdigt byggd. Den kräver alltjämt reparationer, både större och mindre. Det finns alltjämt fattigdom i Finland, både absolut och relativ.

Den effektivaste metoden för att bekämpa fattigdomen är och förblir en högre sysselsättningsgrad, både som mål och medel, som främjar ekonomisk tillväxt. Utan en större kaka att fördela är det alltid svårare att ge mer till dem som behöver det. Så fungerar politiken.

Då utkomststödet i motsats till de flesta sociala förmåner inte har höjts på många år, inte heller under de fyra föregående regeringarnas tid, vore den mest angelägna reformen under nästa valperiod att inte längre räkna bort barnbidragen från stödet. Det är ett exempel på en sådan mindre reparation som måste göras i vårt system, men som har stor betydelse för dem det gäller.

Däremot utrotar vi inte fattigdomen genom att göra alla lika fattiga. Den modellen har man prövat på i helt andra samhällssystem som numera åtminstone för Europas del har skattat åt förgängelsen. Det har aldrig varit och är inte Finlands väg.

Svenska riksdagsgruppen föreslår enkel övergång till dagordningen.

Ryhmäpuheenvuoro välikysymyskeskustelussa tuloerojen kasvusta ja verotuksen rakenteesta

RUOTSALAINEN EDUSKUNTARYHMÄ
Håkan Nordman
8.2.2011

Arvoisa puhemies,
Eduskuntavaalien ollessa runsaan kahden kuukauden päässä on pelkästään odotettua, että oppositio tart-tuu vahvimpaan hallituksen vastaiseen aseeseensa, välikysymykseen. Opposition oikeus ja velvollisuus on kyseenalaistaa hallituksen politiikka. Näin parlamentaarinen demokratia toimii.

Ainoastaan välikysymyksen aihe hämmästyttää. Hallitus pystyi vastauksessaan osoittamaan, että sinänsä vielä liian suuret tuloerot eivät suinkaan ole kasvaneet Vanhasen toisen hallituksen ja Kiviniemen halli-tuksen aikana vaan päinvastoin pienentyneet. Keskeisenä syynä tähän on globaalin rahoituskriisin vana-vedessä seurannut taantuma, joka on vähentänyt suurituloisten tuloja muita enemmän.

Mutta myös hallituksen aktiiviset toimenpiteet ovat olleet omiaan pienentämään tuloeroja: veropolitiikka on suosinut pienituloisia varsinkin perusvähennyksen voimakkaan korotuksen myötä, sosiaalietuudet on sidottu indeksiin, opintotukea on korotettu ja pian ns. takuueläke tulee voimaan.

Siitä, että kyse ei ole pelkästään taantuman vaikutuksesta todistaa erityisesti tuloerojen pieneneminen ensimmäistä kertaa useaan vuoteen jo vuonna 2008, jolloin talous oli yhä kasvussa. Tilasto ei valehtele, päinvastoin kuin suosittu sanonta väittää.

Jos katsotaan kauemmas taaksepäin kuin nykyisen ja lähinnä sitä edeltäneen hallituksen aikaan, tuloerot sen sijaan ovat kasvaneet Suomessa. Mutta tämä tapahtui siis niinä vuosina, jolloin välikysymyksen alul-lepanijat, sosiaalidemokraatit, olivat jakamassa hallitusvastuuta.

Välikysyjät ovat syöksyneet tekemään välikysymystä ottamatta tosiasioista selvää pyrkien ainoastaan käyttämään arvokasta välikysymysinstituutiota poliittisena itsetarkoituksena.

Sosiaalidemokraatteja ja Vasemmistoliittoa harmittanee se, että tämä hallituspohja on harjoittanut sosiaa-lisempaa politiikkaa kuin aiemmat hallitukset, mutta se ei riitä verukkeeksi tosiasioiden vääristelemiselle. Onhan tosiasioiden tunnustaminen viisauden alku.

Arvoisa puhemies,
oppositio on sen sijaan oikeassa kuvatessaan verotuksen tehtävää: Pohjoismaisen hyvinvointivaltion teh-tävien hoitamisen kannalta riittävien verotulojen kerääminen. Tämän tapahtuminen tehokkaasti ja oikeu-denmukaisesti sekä veronmaksukykyyn perustuen on samoin täysin oikein. Tehokkuuden osalta harmaa talous, josta eduskunta keskusteli viime viikolla, jättää yhä toivomisen varaa.

Opposition kuvaus verotuksen tehtävistä ei ole kuitenkaan tyhjentävä. Verotuksella on nimittäin myös muita tehtäviä. Sen tulee myös kannustaa työpanoksiin, edistää talouskasvua ja työllisyyttä. Ainoastaan tällä tavalla hyvinvointiyhteiskunta turvataan ja köyhyyttä torjutaan pidemmällä tähtäimellä.

Sitä vastoin työpanoksista rankaiseva, talouskasvua hillitsevä, yrittäjyyttä vaikeuttava ja työllistämisen vastainen verotus ei ole mistään kotoisin, olkoonpa se miten oikeudenmukainen ja tehokas tahansa. Se kääntyy itseään vastaan.

Viime vuosilta on hyviä, konkreettisia esimerkkejä siitä, että lievempi verotus voi itse asiassa tuottaa suu-remmat eikä suinkaan pienemmät tulot. Yhtenä esimerkkinä on ulkomailta tuotujen käytettyjen autojen verotus. Kun verotusta alennettiin, valtion tulot kasvoivat, koska veronalennus vauhditti kauppaa. Toisena esimerkkinä on kotitalouspalvelujen verovähennys. Kun se otettiin käyttöön, se alkoi jo kahden vuoden jälkeen tuottaa myönteisiä vaikutuksia. Kotitalousvähennys puhdisti pimeän työvoiman käyttöä siivous- ja korjauspalveluissa, mikä lisäsi valtion verotuloja.

Hetemäen työryhmän mietinnön tausta-aineiston mukaan myös korkeimpien marginaaliverojen alentami-nen lisää valtion tuloja.

Aina ei siis yksinkertaisesti, parhain oppositio, pelkästään verotusta kiristämällä saada lisää verotuloja. On myös pystyttävä näkemään verojen talouspoliittisen merkityksen dynamiikka.

Arvoisa puhemies,
hallituksen on siis helppo torjua välikysymys sellaisenaan. Sen sijaan oppositio nostaa esiin merkittäviä kysymyksiä ensi hallituskautta ajatellen. Oppositio on ennen kaikkea oikeassa siinä, että meillä on edel-leen tuloeroja ja että nämä erot ovat liian suuria. Aivan liian monet ovat köyhiä. Tätä ei pidä kenenkään kieltää.

Toisena kysymyksenä on tulo- ja pääomaveron välinen suhde. Ennen huhtikuun vaaleja useimmat vas-tuulliset puolueet ovat jo suosittaneet sellaista pääomaveron korotusta, joka pienentäisi eroa ankarampaan tuloverotukseen. Siinä mielessä oppositio todistelee itsestäänselvyyksiä.

Edelleen tärkeä kysymys on se, miten välillisiä veroja korotetaan. Ympäristö- ja ilmastopolitiikka pakot-taa meidän kiristämään energiaverotusta energiansäästöön ja energiatehokkuuteen kannustamiseksi. Tä-män toteutuessa eri tulonsaajaryhmille aiheutuvat vaikutukset pitää olla selvitetty tarkoin, ja tarvittaessa puututtava kielteisiin tuloerovaikutuksiin. Tällä ei saa olla kohtuuttomia vaikutuksia pienituloisille.

Sama koskee arvonlisäveroa. Hallitus on alentanut voimakkaasti elintarvikkeiden arvonlisäveroa, mikä suosi niitä, jotka käyttävät suurimman osan tuloistaan elämän välttämättömyyksiin. Tulevaa vaalikautta ajatellen tiedämme, että valtion on kasvatettava verotulojaan budjettivajeen kattamiseksi ja valtionvelan lyhentämiseksi. Tehokkainta suurten veromäärien keräämisessä olisi arvonlisäveron korottaminen. Jokai-nen prosenttiyksikkö tuottaa noin 600 miljoonaa euroa verotuloja.

Mutta kyse on siitä miten paljon ja miten arvonlisäveroa voidaan korottaa ilman, että sillä on kielteisiä tulonjakovaikutuksia. Voihan jopa käydä niinkin, että arvonlisäveron korotus hillitsee tiettyjen tavaroiden ja palveluiden kulutusta siten, että myönteiset vaikutukset verotuloihin eivät muodostu niin suuriksi kuin on arvioitu. Tasapainoilu on vaikeaa, mutta seuraavan hallituksen on budjettitasapainon nimissä löydettä-vä ratkaisu. Arvonlisäveron mahdollinen korotus on kompensoitava pienituloisille. Yhtenä keinona voisi olla perusvähennyksen lisäkorotus.

Arvoisa puhemies,
vielä eräänä ongelmana on kunnallisverojen korotus monissa kunnissa. Kunnallisvero ei ole kuten tunnet-tua progressiivinen vaan suhteellinen, mistä valtion tuloveroon verrattuna kärsivät pieni- ja keskituloiset. Perusvähennystä on tosin korotettu voimakkaasti tämän hallituksen aikana, mikä on vahvistanut progres-siivista elementtiä, joka kaikesta huolimatta on kunnallisverotuksessa. On kuitenkin olemassa rajansa sille, miten paljon kunnallisveroa voidaan korottaa ilman, että se kasvattaa tuloeroja.

Viime kädessä kyse on valtion ja kuntien välisestä työnjaosta: mitä tehtäviä kunnat voivat hoitaa tarvit-sematta periä kohtuuttomia veroja, jotka kohdistuvat tavallisiin keskituloisiin? Jos suurehko osuus tai suorastaan koko yhteisövero jää valtiolle, merkittävä kannustin kunnille yrittäjyyden ja siten työllisyyden edistämiseen putoaa pois, mistä kärsivät kaikki.

Välikysymyksessä hallitusta syytetään siirtymisestä "vauhdilla kohti tasaverojärjestelmää". Tässä meidän on varottava käyttämästä huolimattomasti terminologiaa. "Tasaveron" käsitteellä tarkoitetaan tuloveron suhteellisuutta, jollainen se on eräissä maissa. Kyseessä on malli, jota Ruotsalainen eduskuntaryhmä eikä tietääkseni mikään muukaan eduskuntaryhmä suosita Suomelle. Peruskivenä hyvinvointiyhteiskunnassa on, että paremman veronmaksukyvyn omaava maksaa enemmän veroa myös suhteessa tuloihinsa. Kukaan ei halua tasaveroa Suomeen.

Meidän on pidettävä huolta siitä, että valtion tuloveron, pääomaveron, kunnallisveron ja kaikkien välillis-ten verojen ja valmisteverojen kokonaisvaikutus ei muodostu sellaiseksi, että etenemme "tasaisemman" kokonaisverotuksen suuntaan. Asiasta on syytä käydä vakava keskustelu varsinkin nyt ennen vaaleja.

Meneillään olevan keskustelun toisessa vaakakupissa ovat kuten mainittu toisaalta ympäristö- ja ilmasto-politiikan asettamat vaatimukset, toisaalta valtion verotulojen kasvun tarve ensi vaalikaudella. Yhtälön vaikeusaste lähenee ympyrän neliöintiä, mutta kuten tunnettua politiikassa olevat ongelmat on tarkoitettu ratkaistavaksi. Ne voidaan parhaiten ratkaista yhteisymmärryksessä ilman syytöksiä, joilla ei ole todelli-suuspohjaa.

EU:ssa tarvitsemme sellaista veropolitiikan koordinointia, jolla estetään epälojaali kilpailu ja sosiaalinen polkumyynti.

Arvoisa puhemies,
Hyvinvointivaltio Suomi ei ole valmis. Se tarvitsee edelleen korjausta, niin suurempia kuin pienempiäkin. Suomessa on yhä köyhyyttä, niin absoluuttista kuin suhteellistakin.

Tehokkain menetelmä köyhyyden torjumiseksi on työllisyysasteen korottaminen, sekä tarkoituksena että keinona, joka puolestaan edistää talouden kasvua. Ilman jaettavan kakun kasvattamista on aina vaikeampi antaa lisää niille, jotka sitä tarvitsevat. Näin politiikka toimii.

Koska toimeentulotukea päinvastoin kuin muita sosiaalisia etuja ei ole korotettu moneen vuoteen, siis ei myöskään neljän edellisen hallituksen kaudella, ensi vaalikauden tärkein uudistus olisi, että lapsilisät ei-vät enää vähentäisi toimeentulotukea. Kyseessä on esimerkki pienehköstä korjauksesta, joka on tehtävä järjestelmäämme, mutta jolla on suuri merkitys niille, joita se koskee.

Köyhyyttä emme sen sijaan poista tekemällä kaikista yhtä köyhiä. Tätä mallia on kokeiltu täysin erilaisis-sa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka ovat nykyään hävinneet ainakin Euroopasta. Ne eivät ole koskaan olleet eivätkä ole Suomen tie.